Taiunta: Suoraan kohti

TAIUNTA – Suoraan kohti

Kirjavaa punk-räppiä.

Kauniita ja epämiellyttäviä ääniaaltoja.

Tuttuja ja käsittämättömiä tunnetiloja.

Vähemmän sanoja.

Levy jaossa torrentina (MP3&FLAC).

Lisätiedot http://oletustila.net

Irtobiisei:

Kaivo

Kommunio
Synkronia

Mitä hulluuteen tulee, egoflippi on normaali läksymme.

Sanoi Robert Anton Wilson: I more-than-half suspect that all “good” writing, or all prose and poetry that one wants to read more than once, proceeds from a kind of “alteration in consciousness,” i.e. a kind of controlled schizophrenia. [Don't become alarmed -- I think good acting comes from the same place.]

Onhan saatanan pelottavaa, että päähän mahtuu tämä kaikki.

Mussa on monia piirteitä joita usein kansankielellä kutsutaan skitsofreniaksi. Tuhat mieltä jossain mielessä, toisissaan. Se on hetkinä tuntunut liian hajottavalta ja ahdistavalta. Että mihin vittuun mä oon lipsumassa. Ja kuitenkin niin vitun selvä järki ne. Selkiytyvä. Mmmmmmmmmmmm mä saan jumalattoman pyhää nautintoa tän tekstin kirjoittamisessssssstaaaaaaaaahhhhhhhhhhh (ja lisäsin tän lauseen vasta aika myöhäisessä vaiheessa, mitäköhän ne nyt ajattelee mus

Kyllä, mussa käy jatkuva sisäinen konflikti, tosi monia puolia keskenään ristiriidassa (onko ootsä varma ehkä se onki pelkkää harhaa). Puolet mussa haluu eri asioita. MÄ HALUUN LISÄÄ! mul on tarpeeks. Mitä vitun merkitystä. Tää on niin tärkeetä. Ton tyypin kaa mä haluun hengaa. Mun ei tee mieli sen seuraan. Maailma on pelkkää materiaa pelkkää henkeä henkeä ja materiaa sekä että joko tai ölö pölö. Mä haluun istua tietokoneella. Mä haluun mennä meditoimaan. Mä haluun lähtee kävelylle. Musta eläinkokeet on hyvä asia. Eläinkokeet on perseestä, vastustan eläinkokeita. Sitä ja tätä ja tota – musta tää ristiriitaisuus on vitun kuumottasiisteintä ikinä.

Näin on aina ollu. Ja musta vaikuttaa että kaikki ihmiset on aivan saman laisia – joidenki ristiriidat vaan vaikuttaa muhkeemmilta ku toisten, joistain tuntokulmista. Jonkun sisälmysten harmonia näyttää huumaavammalta ku

Mä koen puoleni samanaikaisesti sekä erillisiksi että riittävän yhtenäisiksi – minuksi. Avain: tilan antaminen: Että annan itsejeni keskustella, vuorovaikuttaa, oppia toisiltaan, oppia kunnioitusta. Siksi. S i k s i . Kaikki tunteet joita mun sisällä on ikinä ollut, on vaan halunnu tulla kuulluksi. Halunnu että niiden olemassaolo tiedostetaan. Että ne hyväksytään. Ne on pieniä lapsia jotka tarvii rakkautta. Yritän tukkia niiden turvan, ne pitää pitää kovempaa meteliä itsestään aivan itsestään. Ku mä päästän ne yleensä astuu sisään ja asettuu.

Mä haluun antaa eri puolilleni tilaa, sillä kaikki ne puolet tuntuu todellisilta ja tärkeiltä. Mussa on hiljaista, syvää, viisasta rakkautta. On valtavaa vihaa ja ylimielisyyttä, tukahdutettua raivoa, vittumaisuutta. PELLE! KOSMINEN KLOVNI! Hämmentävä nerokkuus. psykedeelinen. n-erokkuus. rok-kuus. Minussa on äärimmäisen tylsä, loputtomasti erilaisten kiemuraisten sanavalintojen avulla jaaritteleva, tärkeilevä, pätevä harmaa kyllästyminen joka saa pohtimaan, eikö samaa asiaa nyt olisi voinut tehokkaammin ilmaista tiivistetymmässä muodossa. Informaatioaddiktio. VALTAVA EGOFLIPPI! KATSOKAA MUA, TÄSSÄ MÄ OLEN! Niin vitun iso ego. Mussa on suuruudenhullu taiteilija. Mussa on perfektionisti kontrollifriikki manipulaattori. Kiimainen pikkupoika joka haluaa hyväillä kaikkien söpöjen tyttöjen pyllyjä. Mussa on niin valtava elinjano.

antaa eri puolilleni tilaa, tutkia niiden toimintaa, havainnoida niiden vaikutuksia muhun itteeni ja muihin ihmisiin. Mä haluun yllättää itteni. Yllättää ja tulla yllätetyksi. Itse teossa. Ei absoluuttisia sääntöjä siitä kuinka tulisi toimia, ja sen vuoksi mä kokeilen kaikenlaisia kommunikaatiomuotoja ja olomuotoja ja rooleja. Senkin vuoksi mun kirjotukset aiheuttaa ihastuneita ja kyllästyneitä ja myötähäpeäisiä ja oivaltuneita ja välinpitämättömiä ja aggressiivisia reaktioita. Koska oppiminen on ihanaa, ja mieletön voima mun sisällä on kaipuu uuteen. Mä olen laboratorio. Mun tunteilla saa leikkiä. Ja mä kirjotan tästä koska mä, nöyrimmillänikin, uskon että mä voin rohkaista meitä kaikkia, auttaa meitä oppimaan, auttaa olemaan rehellisesti, hyväksymään. Mä välitän niin saatanasti. Mä haluan edistää meitä. Tökkiä. Töks. Mä tiedän että mä ainakin opin ja olen oppinut. Teiltä kaikilta. Te rikastatte mua loputtomasti. Mä haluun sua.

Luotan: sisäisen pälä pälän hyväksyminen, eri puolien opettaminen vuorovaikutukseen, tekee yhtenäisemmäksi. Ja se sisäinen yhtenäisyys opettaa olemaan muidenkin ihmisten kanssa yhtenäisesti, ottamaan kanssaihmisiä paremmin huomioon, ymmärtämään, myötätunto, ja kuitenkin myös tarpeellinen raadollisuus. Pitämään tarpeen tullen omat rajat. Jokaisen ihmisen voi nähdä ihmisyhteisön pienoismallina. Niinku William Blake sano:

Nähdä Maailma Hiekanjyvässä,
Ja taivas Villikukassa,
Pitää Äärettömyyttä kämmenellä,
Ja elää Iankaikkisuus tunnissa

M*krokosmos m*krokosmoksessa.

Niin, mä olen keskustellut ystävieni – sisäisten ja ulkoisten – kanssa siitä, olenko mä tulossa ihan vitun hulluksi. Ja todennut, että mä olen jo tullut hulluksi, aikoja sitten. Ja nyt ääni mun sisällä keskeyttää ja korjaa – en mä ole tullut hulluksi, mä olen vain lakannut esittämästä ettei mussa olisi ääretöntä hulluutta. Rooli on alkanut muistaa näyttelijänsä. Mä olen tullut hulluuteen, hyväksynyt hulluuden itsessäni peruuttamattomasti olevaksi. Mä olen katsonut ikuisuutta, mä olen katsonut kuinka maailma romahtaa mun silmieni edessä, kuinka kaikki ne konstruktiot joiden varaan olen rakentanut minuuteni ja koko maailman, ovat luhistuneet. Mä olen itkenyt niin paljon, itkenyt itseäni, itkenyt ahdistusta, maailmantuskaa, itkenyt luopumista ja kuolemaa, kauneutta ja toivoa. Mä olen pelännyt, voi luoja että mä olen pelännyt, pelännyt tavallisia asioita ja pilkkaa ja häpeää mitä nyt vähän kaikkea. Mä olen nauranut, nauranut itselleni, älyttömyydelle, väkivallalle, absurdille, nauranut ihmiselle, ihmisyydelle, ihmiskulttuurille, apinoille. Nauranut koska kaikki on selvä. Nauranut sille kuinka tolkutonta on että jotain on olemassa. Oon sattunut nauramaan. Mun kikkeli on näkynyt telkkarissa. Mä olen maistanut omaa paskaani. Mä olen haravoinut lehtiä pihalla. Mä olen saanut ja antanut kipua. Lukemattomia tuntikausia, satoja ja taas satoja tunteja mä olen soittanut kitaraa kadulla. Olen hakannut halkoja. Ja mä rakastan sitä kaikkea addiktin lailla. Mä olen menettänyt järkeni, tuijottanut järkyttyneenä sisälläni kaoottisesti myllertävää valtavaa, sekavuutta ja älyttömyyttä, ja ollut varma siitä että nyt napsahtaa.

Ja sitten mä olen taas huomannut olevani tässä niinku aina ennenkin. Muistanut että mä olen niin niin normaali. Mussa on valtavasti selväjärkisyyttä. Musta mä olen, yksi selkeimmistä tuntemistani ihmisistä. Ja nämä puolet on olossa yhtä aikaa. Mä olen ainutlaatuinen, samanlainen kuin kaikki muutkin.

Hulluus on sisäänrakennettua ihmisyyteen – kielikin on jo juuriaan myöten skitsofreenistä. Se painaa maailman täyteen leimoja, lyö sen pirstaleiksi, luo todellisen illuusion siitä ettei maailma ole täysin yhtenäinen.

Ja mitä tälle voi tehdä? Sitä voi tuoda näkyviin. Sitä voi tarkastella. Sen kanssa voi ryhtyä yhteistyöhön vaikka samalla haluu vastustaa ja lakaista maton alle. Ei erillisyys ole pahaa. Se on välttämättömyys, työkalu, olemisen raastava ihana.

Yksi puoli mussa tietää että kaikki on yksi.
Yksi puoli mussa tietää että kaikki on yksin.

Aika vähän paranoiaa. Mä ajattelen, että jokainen sellainen ihminen, joka tuntuis toimivan mua vastaan, itse asiassa vaan tavoittelee onnellisuutta tavalla jonka parhaalla ymmärryksellään uskoo skulaavan. Syyttää nyt sokeudesta.

Paranoian sijaan mussa on pronoiaa. Pronoia tarkottaa sitä, että mä näen koko maailman toimivan mun puolesta ja kanssani, tekevän töitä mun ja meidän hyväksi. Positiivinen salaliitto tukee kaikissa pyrkimyksissä, etenkin silloin kun pyrkimykset tekee yhdessä. Pronoian ei välttämättä tarvii olla totta missään absoluuttisessa mielessä. Riittää, että se on hyvä pesuohjelma jonka mä voin asentaa mun aivoon. Kappas vaan, sehän toimii.

Ihana leikkikenttä, tämä maailma. Mitenköhän tän tekstin lopettais?

Mä tapan ykseyden

Alkuun selvennys: Mä en käytä käsitettä “tietoisuus” synonyymina “metakognitioille”, joka tarkoittaa siis tietoisuutta tietoisuudesta, esimerkiksi itseään tutkivaa mieltä. Mä en tiedä kuinka voisin yksiselitteisesti määritellä sen, mitä tietoisuudella tarkoitan – en edes tiedä onko se mahdollista – ja juuri sitä tää teksti kai yrittää tutkia?

Sisältää ihan saletisti kehäpäätelmiä ja epäloogisuuksia, mutta kuinka muutenkaan lätistä paradokseista?

On paljon ihmisiä, jotka sanoo kokeneensa ykseyden. “Mä olin yhtä kaiken kanssa”, kuulee sanottavan. Toi lause sisältää sisäisen ristiriidan: Jos on “mä” ja “ykseys”, niin silloinhan siinä on jo kaksi.

Kuitenkin ainakin mä koen intuitiivisesti ymmärtäväni mitä tolla kuvataan, ja mä voin kokea niin koska “olen itse kokenut vastaavan” EIKU HÄH en ookaan, koska mä en oo ollu siinä kokemassa. Silti mun päässäni takoo joku etäinen kaiku ykseyskokemuksesta, jota ei ollut kokemassa “kukaan” muu kuin ykseys itse.

Ykseyden sanotaan olevan “tavoitettavissa” erilaisin keinoin – meditaatio, rukous, psykedeelit, kuolemanrajakokemukset, mitä näitä nyt on.

Mä mummummuassa muistan psykedeelien monesti katalysoiman tilan jossa oon tuntenut kaikkien määritelmien ja rajojen liukenevan. Ja sitten on ykseys - ei rajoja, ei kokijaa, ei koettavaa. Ykseys on. Ja sitten mä muistan kuinka mä oon hiljalleen alkanut palautua takaisin ei-mistään. Vaikutelmani on, että ykseys “on” “tapahtunut” “ei-tilassa” ja “ei-ajassa”, toisin sanoen sillä ei ole ollut ulottuvuuksia – pelkkä “oleminen” ikuisuudessa. Mä en oo ollu siinä kokemassa. Mä oon kulkenut sitä kohti, haihtunut pois, ja sitten palannut. Siinä välissä tuntuu “tapahtuneen jotain”, paitsi että ei, kun ei ei-tilassa ole mitään väliä “jossa” vois tapahtua. Silkka olo.

Hipit ja uskovaiset ja kaiken maailman hihhulit kokee turhautumista siitä, etteivät muut usko heidän “olleen yhtä jumalan/ykseyden/puhtaan tietoisuuden kanssa”. Onko ihmekään eivät usko, kun ottaa huomioon, etteivät he ole, eivätkä ole voineetkaan olla? Älyttömien kokemusten sanallinen raiskaus luo ristiriitoja.

Tunnen vetoa kiepautella perinteisiä oletuksia päälaelleen: Sen sijaan että minä kokisin tietoisuutta, entä jos tietoisuus kokeekin minua? En usko tämän olevan aivan näinkään yksinkertaista – sen sijaan, että tämä olisi joko-tai-kysymys, uskon sen olevan sekä-että-kysymys. Ja kuitenkin, tietoisuus vaikuttaa intuitiivisesti ainetta ensisijaisemmalta, ainakin useimmiten. Ehkä ykseys ei-sijaitsee ihmisyytemme “alla” – ehkä siellä on pelkkä tietoisuus kokemassa itseään? Ehkä tämä on se mitä jää jäljelle kun ihmisyytemme liukenee alta/päältä/ympäriltä/sisältä pois?

Sijaintia kuvaavat käsitteet, tuntuvat tässä yhteydessä mielettömiltä, sillä tietoisuudessa vaikuttaisi olevan kyse jonkinlaisesta nonlokaliteetista, sijainnittomuudesta.

Eräästä näkökulmasta tarkasteltuna ykseys on minuuden ja kaiken yhteensulautumista, rajojen hälvenemistä, jonkinlaista totaalista yhteyttä. Ykseyden näennäinen pirstaleisuus, se että ajattelemme erillisyyden olevaksi, tekee mahdolliseksi havainnoida osia jotka muodostavat yhdessä toimivia järjestelmiä. Vaikuttaisi siltä, että “ykseys” ja “yhteys” ovat kaksi toisistaan eriävää, mutta samaa asiaa kuvaavaa näkökulmaa.

Ykseys tuntuu musta jonkinlaiselta näyttämöltä, ei-sijaitsevalta, muodottomalta tyhjyydeltä, äärettömältä elinvoimalta joka virtaa ei-mistään. Jospa kaikkein syvin “mä” tarkoittaakin kaikkea tuota ei-mitään – ei siis tätä Henryyttä joka mä usein kuvittelen olevani?

Koen tehokkaaksi metaforaksi tietoisuuden käsittämättömyydestä teoriat mustien aukkojen keskellä sijaitsevista singulariteeteista (=ykseyksistä?) ja niitä ympäröivistä tapahtumahorisonteista, joiden takaa on mahdotonta saada minkäänlaista informaatiota. Oisko myös se koettavissa oleva ykseys jonkinlainen singulariteetti, ei-piste jota voidaan lähestyä loputtomasti, mutta joka kuitenkin väistämättä jää lähestyttäessä pakenevan tapahtumahorisontin tuolle puolen?

Vaikuttais siltä, ettei tietoisuutta voi havaita suoraan koska se on jossain mielessä (=mielen näkökulmasta?) “tyhjää”, tai ainakin näkymätöntä, ja siksi mieli/tietoisuus voivat tarkastella tietoisuutta ainoastaan sen kautta, miten se ilmentää itseään mielessä/aineessa. Ei, mä en pysty käsittämään millainen tyhjyys olisi sellainen jolla olisi jotain vaikutuksia ei-tyhjyyteen. Mulle tulee jotain outoja mielikuvia loputtomasta, itseään itselleen loputtomasti heijastavasta palautesilmukasta jossa tapahtuvat satunnaiset mutaatiot siellä täällä rakentuvat maailmankaikkeudeksi.

Ykseyskokemus ei tarjoa todisteita, ainakaan missään analyyttiselle älylle hyväksyttävässä mielessä. Tieteellisin/analyyttisin keinoin voidaan tutkia kaikkia tietoisuuden ilmenemismuotoja, muttei koskaan tietoisuutta suoraan. Tiede voi tutkia asioita “ulkopuolelta”, “objektiivisesti”, kun taas “tietoisuus” viittaa sisältä päin koettuun kokemukseen, “kokemuksellisuuteen“, joka ei itsessään selity – eikä voi selittyä – mihinkään suuntaan.

Käsittääkseni kyse ei ole vain siitä, ettei vielä ymmärretä tarpeeksi, vaan siitä, ettei kokemuksellisuudessa pohjimmiltaan ole mitään ymmärrettävää. Ykseyden vaikutuksesta rakentuvia asioita – aistein havaittavaa maailmankaikkeutta – voidaan kyllä tutkia ja oppia ymmärtämään. Ydin, olemassaolon lähde, ei kuitenkaan purkaudu eikä edes voi purkautua, koska se vaikuttais olevan jonkinlainen epäasia, “no(-)thing”, joka on ainoastaan koettavissa. Koska tätä ei kuitenkaan voida todistaa varmaksi, on mahdollista että tulemme viettämään loputtomasti aikaa “lopullisten ratkaisujen äärellä”, toivoen olevamme “ihan just siellä”. Miltä sinisyys maistuu? Miltä kaipuu kuulostaa? Syntax error. Ei natsaa.

Tämä ei ole hyökkäys tiedettä kohtaan – tieteen alati kehittyvin menetelmin kyllä pystytään pureksimaan kaikkia sellaisia asioita joita voidaan yhteisesti havainnoida. Tuntuu kuitenkin tärkeä tunnustella tieteen ja järjen mahdollisia rajoituksia. Subjektiivinen kokemuksellisuus, ja erityisesti ykseys, tuntuu olevan jo lähtökohtaisesti tieteen ulottumattomissa.

Voidaan myös pohtia, josko ykseyskokemukset olisivatkin “pelkkää harhaa”. Sekin kuitenkin pakottaisi selittämään, mikä saa meidät kokemaan kyseisen harhan. Mitä käytännön eroa olisi kuvitellun ykseyden ja “todellisen” ykseyden välillä?

Tässä. Ottakaa langoista kiinni.

keskenkasvui. kirja.

sain valmiiks kirjan: keskenkasvui

sanoja tunteita kasvua kuvia
monen vuoden varrelta.

muutama sivu kirjasta:
katso nyt
näytän jotain
yllästys
rituaali
vehikleemi
ikkinä
mestariteos
lume

sä voit ladata koko kirjan torrenttina
tai suoraan tästä.
ja jakaa sitä kaikille. siitä mä kiitän.
pdf-tiedosto onpi se.

mulle saa kertoa miltä se tuntuu.

Suomalaisuudesta

Oon tässä pyöritelly suomalaisuutta. Tuntuu tärkeältä olla avoin omille juurille.

Monet meiän sukupolven ihmiset – etenki semmoset “ajattelevat nuoret”, junou – halveksuu suomalaisuuttansa. Musta siinä menee jotain hukkaan. Isänmaallisuus nähdään synonyymina junttiudelle, kiihkoilevalle patrioottisuudelle ja rasismille. Kovimpaan ääneen isänmaallisuudesta puhuvat ovat usein ilmeisen peloissaan, ja vetävät siksi övereiksi esimerkiksi väkivallan tai naurettavuuksiin menevän suvaitsemattomuuden avulla.

Meillä on joku ihmeellinen kollektiivinen huono itsetunto. Aina kun joku ulkomainen media kirjoittaa mitä tahansa Suomesta, suomalaisuudesta tai suomalaisten valmistamista tuotteista, Suomessa kohistaan. Se tuntuu huvittavalta, mutta asialle lienee syynsä?

Mun ikäisten isovanhemmat oli sodassa, ja se oli traumaattista. Monet meni siitä ihan paskaks, niiden tunne-elämä meni lukkoon sodan takia, ja siksi heidän lapsensa, meidän vanhempamme, eivät myöskään usein ole kaikista etevimpiä tunteiden kanssa. Tämä on luontaisesti välittynyt meihinkin.

Meidän sukupolvellamme on kuitenkin paljon aikaa ja vapautta. Me voimme rauhassa työstää tunnepuoltamme kuntoon, ja sitä kautta avata suhteitamme omiin vanhempiimme ja -isovanhempiimme. Se tuntuu tärkeältä.

Vaikken kannatakaan turhien suojamuurien pystyttelyä tai ylläpitoa, näen tärkeänä sen, että Suomen rajoja on puolustettu. Se mahdollistaa meille tänä päivänä paljon vapauksia ja hyvinvointia tarjoavan maan, jonka kansalaiset voivat tehdä töitä rakentaakseen samanlaisen vapauden ja hyvinvoinnin mahdollisuuksia myös oman maansa rajojen ulkopuolelle. Toki on tahoja jotka tahtovat rajoittaa vapauksiamme, mutta Suomen kaltaisessa maassa laajentuvan vapauden puolesta on vielä suhteellisen helppo taistella.

Ja kyllä, sotiminen on perseestä, mutta niin on myös se että aggressiivisten yksilöiden tai maiden annetaan riehua täysin vapaasti. Kannatan kaikenlaisten väkivaltakoneistojen purkamista, mutta (ainakin tällä hetkellä) luulen että sellainen on tehokkainta toteuttaa askel askeleelta, maiden välisellä yhteistyöllä, sen sijaan että joku yksittäinen maa riisuu itsensä aseista ja kutsuu siten jonkun toisen valtion juoksemaan sisään ja ottamaan vallan.

Maailman rajat näyttävät olevan hälvenemässä. Ihmiskulttuurilla on mahdollisuus uudenlaiseen, maailmanlaajuiseen yhtenäisyyteen. Tuntuu ilmeiseltä että kaikenlaisilla persoonallisuuksilla – niin yksilöiden kuin kansakuntienkin – on paikkansa kokonaiskuvaa rakentavassa palapelissä.

Kutinani kertoo mulle, että Suomalaisuudessa on runsaasti ammennettavia voimavaroja – tietynlainen taipumuksellinen sulkeutuneisuutemme, juroutemme ja takapajuisuutemme voidaan kääntää eduksi siinä missä yksilönkin persoonallisuuden särmät.

Musta meillä on kaunis kieli. Kauniit kollektiiviset arvet. Kaunis luonto. Kaunis kulttuuri, kaikkine puutteineen. Ei sitä poista se, että mun mielestä myös afrikassa on kauniita kieliä ja arpia ja luontoa ja kulttuureja, myöskin omine puutteineen.

Mitä suomalaisuus merkitsee sulle?
Mitä suomalaisuudella voidaan tehdä?
Miten sitä voitaisiin valjastaa kaikkien hyödyksi?

Erinomaisia ajatuksia pinnallisuudesta

Pinnallisuuden vastustaminen voi vaikeuttaa elämän kokonaisvaltaista kokemista.

Olen joskus kuullut jonkun sanovan “tää on kyllä aika pinnallista, mutta…” kuvatessaan jotain ei-niin-syvälliseksi kokemaansa, itselleen tärkeää aktiviteettiaan tai mieltymystään.

Pinnallisuuden vastustaminen maistuu vahingolliselta. Kun kritiikin pelossa yritämme peitellä yleisesti pinnallisiksi tulkittuja puoliamme, kiellämme merkittävän osan itseämme. Pyrkimällä näyttäytymään ei-pinnallisesti syvällisinä toimimme juuri sillä tavalla, jota pinnallisuuden kritiikillä yritämme vähentää. Hyväksymällä “pinnalliset” puolemme annamme monipuolisuudellemme, viisaudellemme ja monimutkaisuudellemme tilaa hengittää.

“Asioita syvällisesti pohdiskeleva” syyttää joskus kanssaihmisiään pinnallisuudesta, esimerkiksi koska nämä eivät ole kiinnostuneita keskustelemaan samanlaisista asioista kuin hän itse. Hän saattaa tuomita toisten elitapoja, näkemyksiä tai kiinnostuksen kohteita yrittämättä todella ymmärtää miksi he elävät elämäänsä kuten elävät.

Jollen olisi näin itserakastunut, luultavasti hävettäisi enemmänkin tajuta että olen itsekin toteuttanut tätä. Annan kuitenkin itselleni anteeksi.

Happovalaistunut, kaiken ymmärtänyt hippi saattaa haluta jakaa oivalluksiaan kaikille, ja suivaantuu siitä ettei muita kiinnosta. Näkökulman avartuessa hippi kuitenkin luultavasti ymmärtää, että tärkeimmät oivallukset voi ilmentää aiheesta ja tilanteesta riippumatta – jollei sanoilla, niin teoilla vähintäänkin.

“Jotai autojen viritystä, en tajuu noit vitun amiksii.”
“Siistii paeta todellisuutta vetämäl jotai kamaa. Menis töihi!”
“Miten tota voi kiinnostaa jotku vaatteet noin paljo? On elämäs muutaki!”

On ilmeisesti helppoa olettaa, että itselle vieraista asioista kiinnostunut ihminen on yksinkertaisesti toivottoman tyhmä tai loputtoman homeessa. Mistäpä tietäisin vaikka näin olisikin, mutten kuitenkaan koe tarpeelliseksi tarrautua oletuksiini. En ole tavannut tylsää ihmistä – kaikissa tunnen kiinnostuksen kohteista riippumatta kiehtovaa ja inspiroivaa.

Pinnalliset arviot tuntuvat haitallisilta myös esimerkiksi silloin kun arvioidaan toisen ihmisen motiiveja. “Sitä kiinnostaa pelkästään muiden arvostus” ja vastaavat heitot latistavat ihmisen kaksiulotteiseksi karikatyyriksi, eikä tämä ainakaan helpota ymmärrystä ja kasvua. Myötätunto lienee kanankakoista parhaita.

Joitakin omia puoliani joita voi halutessaan pitää pinnallisina:

* Vietän ajoittain paljon aikaa peilin edessä. Katselen itseäni eri kulmista. Ajoittain ihastun, toisinaan ällötyn. Katselen myös itsestäni otettuja valokuvia haltioituneena.
* Koen vaatteet tärkeäksi. Korut myös. Koen niiden ilmentävän sisäistä maailmaani, välittävän minua. Voin ajoittain pukeutua myös älyttömästi, harkitsemattomasti tai rumasti, mutta silläkin vähintään alitajuisesti kommunikoin jotain.
* Katselen mieluusti kuvia kauniista, joskus myös pornoa.

“It is only shallow people who do not judge by appearance. The true mystery of the world is the visible, not the invisible.” — Oscar Wilde

Onko ongelmia?

wikipediasta:
“Ongelma on este, joka tekee vaikeaksi saavuttaa haluttu päämäärä, kohde tai tarkoitus. Se viittaa tilanteeseen, ehtoon tai asiaan, jota ei ole vielä ratkaistu. Laajassa merkityksessä ongelma tulee asianomaiselle henkilölle ilmeiseksi sitten kun hän huomaa merkittävän eron olemassaolevan tilanteen ja halutun tilanteen välillä.

Työelämässä ongelmasta käytetään usein kiertoilmausta haaste, koska käsite ongelma saatetaan kokea negatiiviseksi ilmaukseksi. Esimerkiksi: Yrityksellämme on loppuvuonna edessään monia haasteita tarkoittaa samaa kuin Yrityksemme kohtaa loppuvuonna monia ongelmia.”

Yhdyn kokemukseen siitä, että käsitteellä “ongelma” tuntuu usein negatiivinen lataus. Kummastelen seuraavaa tulkintaa jonka mukaan “haasteita” ja “ongelmia” tarkoittaisivat täysin samaa.

Kun sanotaan “ongelma”, tarkoitetaan usein “mahdoton haaste”. Tämän vuoksi olen, onnistunein seurauksin, päättänyt kokeilla lähestyä kaikkia “ongelmia” “haasteina”. Mahdottomat haasteet on vain kestettävä. Mahdolliset haasteet taas on vain kestettävä.

Elämä on alkanut tuntua mutkattomammalta, joskin luontevasti myös loputtoman paljon haasteellisemmalta – selkeältä mutta vaativalta vau.

Ihmisyys on kiemuraista, esimerkiksi kun sattuu. Kipu oli joskus olevinaan isokin ongelma. Ongelma syntyy pyrkimyksestä vältellä kipua, ts. vammaisesta todellisuuspakoaddiktiosta. Yritys paeta kipua maksimoi kivun paskaltatuntuvuuden. Kipu kerää kaiken huomion ja vittuperkele. Heti kun hyväksyn kivun ja alan havainnoida sitä tietoisesti, meditatiivisesti, sen olemus muuttuu. Intensiivisyys säilyy mutta paskamaisuus vähenee. Viimeksi koin tämän Frankfurtin lentokentällä ampiaisen naitua kättäni. Huusi pistokohtani: “Huomio! Huomio! Keskity, urpo!”. Heti kun laskin aivoni kihelmöivän aistiärsykkeen hellään huomaan, siitä alkoi virrata perverssin nautinnollisia tuntemuksia. Aijaa, ei tää kipu ookaan absoluuttisen huono juttu, se vaan vaatii paneutumista.

Mulla on sellanen vaikutelma, että niin kauan kun kipu on tarpeeksi mietoa jotta mielellä on saumaa tehdä siitä arvioita (“Byhyy, sattuu, en tykkää”, “Vittuuuu menis jo pois, haluun keskittyy salkkareihin!”, “Vali vali blah blah”), käsissä on tietoinen valinta: Voin itse vaikuttaa kivun laatuun. Kivun hyväksyminen ja siitä seuraavan aistielämyksen fiilistely vähentää kivun paskamaisuutta huomattavasti. Niin, ei se välttämättä poista sitä kokonaan. Voi olla että määrä pysyy täysin samana, mutta mieluummin kilo paskaa kuin kilo mansikoita, eiku. Mutta joka tapauksessa tuntemus muuttuu. Pakkomielteisesti “Kaikki tai ei mitään”-luuppiin liimautuvat psykoosipotilaat voivat poistua vastaanotolta keksimään parempia suunnitelmia.

Joskus kivun määrä voi kasvaa sietorajan yli. Se voi tapahtua esimerkiksi luiden katkeillessa, pään särkyessä, auton keskeyttäessä liitonsa kohtaamiseen joustamattoman tiiliseinän kanssa tai vaikkapa läheisten potkaistessa tyhjää. Sietorajalla tarkoitan pistettä, jonka ylityttyä mielellä ei ole enää tilaa arvioida sanallisesti sitä onko kivaa vai kamalaa.

Kärsimys vaatii kärsivällisyyttä. Tarpeeksi sietämätön tuntemus on yllättävänkin siedettävää, koska mieli naksahtaa pois päältä kun sattuu tarpeeksi. Jäljelle jää vain minä ja ääretön kärsimys. Mitä tehdä kun nautinto menee överiksi? Nauttia. Mitä tehdä kun kärsimys menee överiksi? Kärsiä. Oliko vaihtoehtoja? No ei, siispä missä ongelma? Kun sattuu ni sit sattuu, ja se sattuu. Yksinkertaista? Yksinkertaista. Ja kaiken vaativaa.

Kun kärsimyksen määrä taas laskeutuu siedettävälle tasolle, voidaan palata tietoiseen havainnointiin, jolloin kipu paskamaisuudessaankin luultavasti saa ainakin jonkin verran mielenkiintoisia ja siten miellyttävämpiä piirteitä.

Mitä vittua siis tarkoitan sanoessani “tietoinen havainnointi”?
No, ainakin:
Hyväksymistä. “Jaaha, havaitsen tällaista.”
Rehellistä toteamista. “Ahaa, tällainen tuntemus/ajatus tapahtuu minussa.”
Tuomitsematonta tarkkailua. “Asiat eivät itsessään ole hyviä tai huonoja, hyvä ja huono syntyvät minussa.”

Asioiden välttely venyttää niiden tuottamaa kärsimystä loputtomasti. Tunteiden kieltäminen jumiuttaa kokemuksen virran. Saattaa tuntua siltä, ettei elämä (tai tilanne) etene mihinkään. Maailma vaikuttaa staattiselta. Tietoisella havainnoinnilla tuntuu olevan taipumus päästää kokemus soljumaan. Vaikeiden asioiden välttelyn kanssa vuorovaikuttaa loputon laiskuuden ja huonojen (joskin usein varsin kekseliäiden) tekosyiden virta.

Vaikeat tunteet ovat kuin vanhempiensa huomiota huutava pieni lapsi. Huuto ei lopu ennen kuin sen lähde hyväksytään olevaksi ja reagoidaan. Lapselle voi tietysti vetää jätesäkin päähän ja yrittää keskittyä muuhun, mutta tieto huudon olemassaolosta ei yleensä sillä katoa.

On taipumusta tukahduttaa kateuden, mustasukkaisuuden ja pelon kaltaisia tuntemuksia tunteita. Joskus siksi kun ne hävettävät. Joskus kun luullaan että niitä pitäisi ymmärtää. Tai kun niille ei ole aikaa. Mutta tunteet eivät katoa väistelemällä. Pakoilu sysää tunteiden välisen tasapainon kaaokseen, kaaokseen joka ohjaa valintoja, vailla kokijansa ymmärrystä. Sitten ihmetellään että miksen ole vapaa ja miksi noin muutenkin tuntuu ihan paskalta. Tehokkain tie tasapainoon? Tietoinen havainnointi, ja siitä jokseenkin automaattisesti seuraava reagointi (=tilanteen muutokseen johtavat käytännön toimet). Jos en reagoi, luultavasti en ole vielä havainnoinut tarpeeksi rehellisesti. Jos minulla on varaa vältellä tai valittaa ilman että toimin, tunne ei luultavasti ole vielä vetänyt minua tarpeeksi paskaksi. Hajoa vielä kulta, kyllä se siitä.

Kun siis havaitsen että taidanpa tuntea mustasukkaisuutta kun Elviira työntelee kieltään Aarno-Petterin korvakäytävään, niin sanon sen ääneen, jos en äänihuulieni kautta niin ainakin ajatuksissani omassa päässäni. Hyväksyn, että tältä nyt tuntuu, eikä sen tarvitse tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että tältä tuntuu. Se ei tarkoita, että jonkun pitäisi tehdä jotain toisin jotta ei tuntuisi, ei huolimatta siitä että se saattaa tuntua musta ikävältä. Hyväksyn vain. Tunne. Se on siinä, olemassa, tunnen sen. Jos tuntuu vaikealta hyväksyä, niin sitten hyväksyn vaikeuden tunteenkin. Sekin on vain tunne, tai ajatus, ihan sama, se on siinä kuitenkin. Okei, musta tuntuu että tunnen mustasukkaisuutta, ja tuntuu vaikealta hyväksyä että tunnen mustasukkaisuutta, jaa, no jännä havainto, olenpa kiinnostava. Ehkä teen jotain asialle, ehkä en, mutta tärkeintä että havainnoin. Kikkeli.

Jankataanpa: Ongelma syntyy kun olemassaolevan tilanteen ja halutun tilanteen välillä huomataan merkittävä ero. Kuten kaikki luovat ja elämästänsä nauttivat tietävät, elämä sujuu kun “siellä jossain” häämöttävillä päämäärillä niistetään perää, toisin sanoen:
1) asettamalla juuri tällä hetkellä tapahtuva prosessi (jatkuva, loputon, etenevä, muuttuva, muovautuva, yllätyksellinen, kehittyvä) ensisijaiseksi (päämääräksi), ja
2) asettamalla tulevaisuudessa mahdollisesti odottavat päämäärät toissijaisiksi.
Toisin sanoen, ongelmat ratkeavat parhaiten nauttimalla niiden olemassaolosta ja niiden tarjoamasta haasteesta. Kolmansin sanoen, elämä on tässä ja nyt. Odota vaan sitä jotain tulevaa hetkeä nykyisen kustannuksella, voin luvata sen loputtoman vitutuksen lähteeksi. Ei siinä, ettäkö vitutusta ei riittäisi joka tapauksessa, mutta pitääkö sen määrä tosiaan yrittää maksimoida?

EN! VOI! Pakottaa ajatuksiani. Mitä enemmän yritän hiillostaa, sitä enemmän kelat menevät jumiin. Sen sijaan voin havainnoida omia ajatteluprosessejani, ja iloita huomatessani niiden ratkovan haasteita itsestään. Jos haaste ei tunnu avautuvan, ehkä sen aika ei ole vielä – keskitynpä siis johonkin muuhun kunnes se taas kutsuu luokseen. “Pitäisi ajatella” – eikä pitäisi. Ajatukset ajattelevat itse itsensä. Koiraa ei tarvitse pakottaa kakkaamaan. Oivallus ajattelun automaattisuudesta muuttaa ongelmat juuri sopiviksi, loputtoman vaikeiksi loputtoman palkitseviksi haasteiksi. Runk runk.

Vaikutelma monien tavallisten elämän ongelmien mahdottomuudesta tuntuu syntyvän taulapäisestä yrityksestä vaatia todellisuutta olemaan SITÄ MITÄ MINÄ HALUAN, sen sijaan että opettelisin haluamaan todellisuutta. Mikäli ongelmat eivät itsemurhaudu niitä havainnoimalla, niin vika harvoin sijaitsee katsonnan kohteessa; vielä vähemmän sijaitsee vastuu.

Kipu ei ole ongelma. Rakkaus ei ole ongelma. Pelko ei ole ongelma. Ristisanatehtävä ei ole ongelma. Kauneus ei ole ongelma. Kuolema ei ole ongelma. Ongelma on vain yksi näkökulma. Ongelmat liittyvät ajatuksiin, ongelmat eivät ole tunteita. Tunteet ovat järjettömiä – eivät järjen kanssa ristiriidassa vaan järjen ulkopuolella. Miksi joku yrittää vaatia niitä järjeksi? Vaatiiko sama tyyppi ikävystyneisyyttä olemaan polkupyörä?

Tunteiden rakenteet voivat käydä järkeen, mutta rakenteet eivät ole tunteet itsessään, rakenteet ovat vain karttoja, eivätkä kartat ole kuvaamiaan alueita, vaan karttoja, niin, onko päässä nyt selvää, onko? Selvääkö? Selviääkö?

Tunteissa ei ole mitään ratkaistavaa, ne on vain tunnettava. Voimme kaivata ratkaisuja ja loogista ymmärrystä tunteista syntyville tulkinnoille ja oletuksille; niitä voi olla kiva lääppiä, mutta ongelmat eivät ole ulkona vaan sisällä, omissa asenteissamme, omissa valinnoissamme. Vika ei ole maailmassa vaan homeisissa odotuksissamme, jotka nekin antavat periksi päästämällä viisaus polttamaan ne kuosiin. Jos ne eivät vielä pala niin ole viisaampi. Jotkut yrittävät paeta vastuun rujoa todellisuutta väittämällä itseään tyhmäksi, jes kiva pakokeino. Kykyjen vähättely ja liioittelu ovat kuitenkin molemmat itsensäkusetusta ja kusi on tunnetusti perseestä, epäkäytännöllistäkin. Todelliselta vaikuttaa se, etten minä voi tietää kykyjeni rajoja, voin ainoastaan arvailla aiempien yritysteni perusteella, yritysten joita kaikkia ovat aina ja loputtomasti leimanneet omat oletukseni ja odotukseni, joista riisuttuna saatan mitä vain.

Me luomme kaikki maailman ongelmat. Ongelma on sanojen luoma illuusio, joskus kiva ja viihdyttävä mutta kuitenkin vain illuusio. Tällä en tarkoita sitä, etteivätkö ongelmat voisi olla niitä kokeville täysin todellisia; ainoastaan, että niitä ei näytä “olevan” “olemassa” missään absoluuttisessa mielessä. En vastusta ongelmia, ne ovat usein viihdyttäviä ja rikastavat elämää, mutta perspektiiviä, pyydän. Ja saan. Pelkkää voittoa.

Tavallaan siis aika saatanan rankkaa myöntää ettei missään vaikuttais olevan mitään todellista ongelmaa.

Kuulen mielelläni kritiikkiä, mutta pelkän teorian voitte sijoittaa ohutsuoliinne – intohimoitsen käytäntöä.

Kuuntelin tossa yks päivä Nirvanaa ja nauroin ja kiihotuin. Kyynärpäähän sattuu. Lihakset tuntuu hyvältä, omat ja muiden. Mun päässä on viime aikoina ollut ihan vitun selkeää, ja sen seurauksena oon ollut elämästä paskana, ja se on kaunista. Mitä enemmän nään, mitä selkeämpää kaikki on, ja sitä vaikeampaa on vältellä havaintoa siitä, että maailma on täynnä sateenkaaria, kukkaisia, typeriä (mutta kuitenkin oppitunteina niin saatanan tarpeellisia) sotia ja nälkään+ripuliin kuolevia lapsia.

Vailla tippaakaan kyynisyyttä sanon, että tää maailma on hajottavuudessaankin äärettömän ihastuttavaa.

Meditaatioon

Meditaatio toimii tässä.
Se voi tuntua ei-tekemiseltä ilman pyrkimystä tai tavoitetta.
Myrskyävän mielen “takaa” paljastuu hiljainen, tyyni tarkkailija. Myrsky voi jatkua, mutta alla jokin pysyy rauhallisena.
Meditaatio tuntuu synnyttävän mielenkiintoisia asioita. Tuntuu vaikealta/tarpeettomalta sanoa, mitä meditaatio “on”.
“Oikeaa tapaa” ei liene. En voi/yritä opettaa ketään – voin vain kertoa mikä mulle on toiminut.

Itse olen jumittanut mm. näin:

1) Istu alas selkä mahdollisimman suorana; risti-istunta tai lootusasento tuntuvat musta optimaalilta (ja vahvistavat selkää ja koko kehoa) mutta jos niihin ei taivu niin mikä tahansa mukava asento käy
2) Valitse seinästä piste, keskitä katseesi siihen (silmät voi kyllä pitää myös kiinni)
3) Keskity syvään hengitykseen, anna sen virrata vatsasta alkaen
4) Havainnoi.

Ajastettu meditaatio tuntuu sujuvalta – muuten helposti pakenee epämukavuuden koittaessa. Voi alottaa vaikka kymmenestä minuutista ja kokeilla erilaisia kestoja jos siltä tuntuu. Toisaalta ajastetussa meditaatiossa ainakin itelläni on taipumusta yrittää arvuutella kuinka paljon on vielä jäljellä.

Meditaatiossa ei ole tarkoitus pakottaa mitään, tai painostaa ajatuksia hiljaiseksi, tai päästä sfääreihin. Meditaatiossa ei ole lineaarisia päämääriä, meditaatio on vain olemista, kokemukseen vapautumista tässä ja nyt.

Havainnoin. Tiedostan mitä sisälläni tapahtuu.
Kun mieli karkaa, huomaan sen ja palautan keskittymisen, aina uudelleen.
Hengitys on hyvä kiinnekohta.
Meditaation ei ole tarkoitus olla kivaa, jos ei kamalaakaan.

Vastoin stereotyyppisiä mielikuvia, meditaatio ei johda negatiivisten tunteiden tukahduttamiseen eikä tee kenestäkään ylimielistä, epäinhimillistä, teennäisen rauhallisella äänellä puhuvaa kaikkitietäjää. Kenenkään kusipäisyyttä ei voi laittaa meditaation piikkiin.

Hiljaa istuminen tuntuu ajoittain äärettömän vittumaiselta, ajoittain taas ekstaattiselta, usein vain tyhjyydeltä.
Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi.

Päämäärättömyydestä huolimatta olen huomannut mm. seuraavanlaisia sivuvaikutuksia:

- keskittymiskyvyn parantuminen – turha hötkyily on vähentynyt
- tunteiden käsittelemisen helpottuminen
- valtavankin kuohunnan keskellä (elämän kriisitilanteissa tai vaikka psykedeelitripillä) on helpompi löytää oma keskipiste, ydin johon nojata
- ajattelun selkiytyminen
- kehotietoisuuden kasvaminen, kehon vahvistuminen, yhteisymmärrys kehon ja mielen välillä
- euforia
- auttaa hyväksymään itseä muita maailmaa
- ei oo kovin usein oikeesti tylsää
- heittäytyminen on helpottunut
- aamumeditaatio tuntuu rakentavan päivän tekemisille tukevan perustan

Meditaation ja psykedeelien yhteydestä puhutaan aika paljon – usein “henkiset koulut” karsastavat psykedeelejä, ja 60-luvulla jenkkeihin saapuneet intialaiset gurut lupailivat meditaation tuovan samat edut kuin psykedeelit, mutta ilman haittavaikutuksia. Itse en kuitenkaan näe näitä toistensa korvaajina, vaan koen kummankin täydentäneen toisiaan ja elämääni ainutlaatuisella tavalla. Meditaatio tuntuu enemmän hiljentyvältä ja rauhoittuvalta, psykedeelit taas tuntuvat visionäärisiltä, intensiivisiltä ja ryöppyäviltä. Kummallekin on sijansa.

Meditaatiota voi tehdä kaikenlaisissa tiloissa. Oon suunnitellut että vois joku päivä juoda perseet ja meditoida.

Meditaatio ei ole uskonto, eikä sen toteuttaminen vaadi minkäänsorttista fanaattisuutta tai dogmia. Itse asiassa päin vastoin, se tuntuu yhdeltä epäideologisimmista tekemisen muodoista.

Kuten tripit yleensä, meditaatio jää päälle kun sen parissa viettää aikaa.

Kertomus siitä kuinka kaikki mullistuu nyt

Jauhan aina informaatiovallankumouksesta. Nyt siitän näkökulmia.

Tiede avautuu kohti open source -henkistä mallia jossa työstetään ja jaetaan yhdessä ja avoimesti (mm. Human Genome Project). Patentoimisen sijaan yhä useampi nero tahtoo jakaa keksintönsä vapaaseen käyttöön (esim. ekorakentamiseen liittyvät oivallukset). Nanoteknologia oivaltuu (kelatkaa, printattavaa elektroniikkaa on jo olemassa). Kvanttimekaniikka ja muut postmodernin tieteen teoriat panevat maailmankuvaamme. Tieto tunkeutuu saataville.

Jäykkään puoluepolitiikkaan perustuva näennäisdemokraattinen järjestelmä murhaa itsensä vertaisdemokratian tieltä. Vastuu siirtyy kaikille tahdokkaille. Hyvä esimerkki tästä on se, kuinka Ruotsin Piraattipuolue teki kiihkeän ja äänekkään läpimurron EU-parlamenttiin. Kansainvälinen media heräsi heti. Lyhyessä ajassa vanhojen puolueiden informaatioteknologiaan liittyvät kannat ovat alkaneet muljahdella huomattavasti piraattimyönteisemmäksi. Piraattipuolueen menestys pakottaa äänestäjiensä menettämistä pelkäävät puolueet hereille. Kiintoisa on myös orastava päihdepoliittinen vallankumous. Skarpin nettiaktivismin tukemana ja provosoimana kansainvälisessä valtamediassakin aletaan vähitellen uskaltaa sanoa tabu ääneen: Täyskieltolakipolitiikka on toimimaton, päihteiden aiheuttamia ongelmia maksimoiva paska.

Web 2.0: Blogien, foorumeiden ja yhteisösivustojen myötä mielenmaailmat löytävät yhä nopeammin vastaanottajansa. Kaikki ottavat kaikilta vaikutteita ajatuksina, kuvina, ääninä ja tunteina. Aiempina aikoina “erikoiset ihmiset” erakoituivat. Tänään jokainen voi löytää jonkun jonka kanssa peilata kokemustaan. Taide (=itseilmaisu jokaisessa muodossaan) auttaa ymmärtämään kulttuuria ja luo sitä. Runsaasta jokseenkin mitäänsanomattoman tuntuisesta möhnästä huolimatta, todella vaikuttavan (olennaisen) informaation tarjonta tuntuu juuri sopivan loputtomalta.

Google tulee luontevasti tähän väliin. Simppeli hakukone on vähitellen laajentunut ja kasvattanut monia mutkia ja puolia. Se osaa jo tulkita merkityksiä ja kääntää kieleltä toiselle (toistaiseksi hassuin tuloksin mutta kehittyvällä tehokkuudella). Se tarjoaa miljoonan kirjaston sisällön – ilmaiseksi. Vitun hippiutopia.

Kasvon- ja äänentunnistusteknologia kehittyy. Kamerakännykät ovat arkea. Valvontakameroita on yhä useammassa kulmassa. Yksityisyys murenee, osittain vapaaehtoisella avustuksellamme. Olemme kuin huomaamattamme tottuneet paljastamaan itsejämme julkisesti sosiaaliseen sähköverkostoon. Monet kokevat tämän kuumottavaksi, mutta valvontateknologiat ulottuvat onneksi enenevästi koskettamaan kaikkia – myös auktoriteetteja. Rehellisyys astuu yhä tärkeämpään asemaan. Vallanpitäjien on jo melkoisen vaikea puhua kaliumkarbonaattia jäämättä kiinni (tjeu youtube).

Kontrollifriikit, valtansa menettämistä pelkäävät poliitikot yrittävät kiristää otettaan. Kiristäminen puristaa esille yhteiskuntamme sairaita alueita ilmentäviä kollektiivisia oireita. Alkaa käydä selväksi, etteivät “mielenterveydelliset ongelmat” ole vain harvojen haaste: Yksilöiden pahoinvointi ilmentää yhteistä tapaamme ymmärtää olemassaoloamme, toisiamme ja maailmaamme. Se peilaa kaikkea sitä, mitä olemme itsessämme kieltäneet ja tukahduttaneet, ja heijastuu kaikkiin.

Paine kasvaa. Muutosvoimat keräävät vauhtia virtuaalimaailmassa, mutteivät rajaudu sen sisälle vaan säteilevät kaikkialle yhteiseen todellisuuteemme. Kilpailevien visioiden synteesi pakottautuu olevaksi. Vastapuolet rikastavat toisiaan. Yhä laajemmat vapaudet arkipäiväistyvät niin nopeasti, että unohdamme niiden syntyneen vasta aivan äskettäin.

Läpinäkyvyyden lisääntyessä epäekologisten ja epäeettisten tuotteiden kauppaaminen käy taloudellisesti kannattamattomaksi. Nykysysteemin kelvottomat ominaisuudet murenevat rytisten, tehden tilaa toimivammille ratkaisuille. Kestämättömälle pohjalle rakentunut rahajärjestelmämme pakottuu muutokseen. (Huom! Jos joku kuvittelee mun sanovan rahaa itseisarvoiseksi pahaksi, mä tapan. Ongelman ydin ei vaikuttais olevan rahan ideassa vaan käytännön toteutuksessa.) Syntyy uudenlaisia vaihdon ja jakamisen välineitä ja periaatteita. Yhä useampia hyödykkeitä voidaan jakaa halvalla tai ilmaiseksi. Rutiininomaiselle palkkatyölle tarjoutuu vaihtoehtoja: Ihmiset tuottavat avoimia tietosanakirjoja, vapaaehtoisella maksulla pyöriviä ohjelmistoja ja taidetta jonka hinnan ostaja saa itse päättää. Ilmaista ruokaa jaetaan vapaaehtoisvoimin. Yhä useampi lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Jaettavaa ja jakamisen väyliä syntyy jatkuvasti lisää. Vaikka köyhyyttä ja puutetta on yhä eikä tietoverkko yllä vielä kaikkialle, suunta on silti selkeä.

Kommunikaatioteknologia edesauttaa myönteisiä kulttuurillisia nyrjähdyksiä. Tehokas kommunikaatio tulee tarpeeseen useiden globaalien kriisien huohottaessa kohti. Tarve ratkaista eloonjäämisongelmia nopeuttaa luovien ratkaisujen syntyä ja leviämistä. Uusi teknologiamme tarjoaa erinomaisia työkaluja käytännölliseksi koetun informaation tehokkaaseen kanavointiin.

Jotenkin on sellainen kutina, ettei mikään inhimillinen sähläys onnistu enää suistamaan tätä prosessia raiteiltaan. Varmaa tietoa en toki kuvittele omaavani, tämä on täysin subjektiivista, rajatun näkökulman masturbointia – saattaa olla, että ikävälle reitille osuva asteroidi tappaa kaikki tai joku innostuu ydinkärkien kanssa. Muuten soosi on kuitenkin selvä: Jotain on syntymässä. Sen muotoa on toistaiseksi vaikea hahmottaa tarkasti, mutta ilmiselvästi se rakastaa toteutumista.

Viesti tavikselle

Me ihmiset tahdomme tuntea itsemme erityisiksi. Oletamme että tehokas keino tähän on leimata muut samatuisiksi. Samanlaisiksi. Massaksi. Harmaaksi. Se luo turvaa – voimme hetken kokea olevamme enemmän.

Sitten sanotaan että tavikset, toi on tavis, tavis sitätä. Usein näin sanotaan ihmisistä joita ei juurikaan tunneta. Meistä on kivaa niputella ihmisiä koska sitten voimme tuntea vedätyksellistä hyvänolontunnetta tuntiessamme itsemme paremmaksi. Me kaikki olemme rasisteja. Me kaikki tunnemme epäluuloa tuntematonta kohtaan, me yleistämme. Tätä ei kai voi paeta, mutta kun tiedostamme sen, opimme olemaan toimimatta sen mukaan.

Ihminen joka ei oikein tunne itseään, ehkäpä pelkää peilikuvaansa, mukautuu normeihin jottei kukaan kiinnittäisi huomiota. Hän saattaa helposti päätyä kuvittelemaan olevansa tavallisempi kuin muut, tylsä. Tällainen kuvitelma heijastuu luonnollisesti myös käytökseen. Sitten joku ajattelee, että tällainen ihminen on tavis.

Veikkaan, että “tavis” on oikeastaan ihminen,
a) joka ei ole vielä tajunnut omaa erityislaatuisuuttaan
ja/tai
b) jonka erityislaatuisuutta tavikseksi luokitteleva ei vielä ole tajunnut.

Mä en ole ikinä tavannut tavallista ihmistä, siinä mielessä kuin tavallisuus ymmärretään mitäänsanomattomuudeksi. Me olemme kaikki täysin ainutlaatuisia kokonaisuuksia. Se, jos jokin, tuntuu tavalliselta. Sellainen on tavis. Tämän tajuaminen voimauttaa meidät.

Me olemme ihmeitä.

Ei meidän tarvitse kilpailla toistemme kanssa erityisyydestä – me olemme kaikki juuri niin uskomattomia kuin uskallamme kuvitella, ja mielikuvituksessamme pesii tolkuttomuus – ei rajoja.

Katsellaan puhkeavamme kukkaan.